Moi?

Tällä kertaa vähän järkevämpi otsikko, mutta vain vähän. Mun pää on ihan tyhjä, en tiedä yhtään mistä voisin kirjoittaa.

Lasten loma päättyi. Mä olen vielä hengissä. Jippii. Tosin lasten loma myös kesti kaksi päivää pidempään kuin aluksi luultiin. Mutta selvisin silti. Viime tiistaina Patrick ja Rosie olivat todella villejä heti aamusta alkaen. Yleensä Rosie ei vapaapäivinä ole edes hereillä ennen kahdeksaa, mutta viime tiistaina ennen aamu kahdeksaa molemmille oli jo ehditty antaa seuraamuksia huonosta käytöksestä. Mä heräsin puoli seitsemän lasten kiljumiseen. Mutta siitäkin päivästä selvittiin, vaikka korvat tuntuivat molemmilta oleven todella tehokkaasti kadoksissa.

Keskiviikkona Patrick ja Rosie menivät kouluun ja mä vietin päiväni lähinnä Michaelin kanssa. Käytiin vauvan kanssa pienellä vaunulenkillä, nukuttiin päikkäreitä ja syötiin. Ja haettiin lapset koulusta.

Täällä on ollut talvinen sää. Siis Australian mittakaavassa talvinen. Melkein joka päivä tuulee, välillä tosi kovinkin, ja monena päivänä on satanut. Ja kun mä sanon että on satanut, mä en tarkoita mitään Suomen tasaisen harmaata sadeverhoa. Aussisade sataa kaatamalla. Mä en tiedä olenko vielä kertaakaan todistanut sellaista Suomelle tyypillistä pikku sadetta, vaan kun täällä sataa niin täällä oikeasti sataa sanan täydessä merkityksessä. Vaikka sääennuste sanoisi että on sadepäivä, koko päivää ei toki sada. Se sade tulee aivan järkyttävinä kuuroina, ihan kuin menisi suihkuun vaatteet päällä. Sitten sataa pari minuuttia ja seuraavaksi voi olla ihan pilvetön taivas jonkin aikaa ennen kuin ihan tyhjästä ilmestyy möykky pilviä ja joku kaataa sangollisen vettä niskaan.

Tällä viikolla mä olen jotenkin onnistunut aina osumaan pihalle sen kaatosateen aikaan. Maanantaina mun piti mennä lasten kanssa bussilla keskustaan, josta hostäiti kuskasi meidät autolla lasten uimakouluun. Kun me lähdettiin kotoa, oli ihan pilvetön taivas ja mä päätin jättää vauvan neuletakin kotiin kun aurinkokin paistoi oikein lämpimästi. Meillä tosiaan ei ollut rattaita, koska ne unohtuivat hostäidin autoon. Mulla oli siis selässäni reppu täynnä Michaelin vaippoja ja muuta kamaa ja sylissä yli 13 kg painava väsynyt ja ympäriinsä heiluva vauva. Kun me päästiin pysäkille, alkoi tuulla tosi kovin. Bussi tuli ja me matkattiin asemalle se kahdeksan minuutin matka. Kun me oltiin puolessa välissä muutaman sadan metrin matkaa, taivas oli ihan pilvinen ja tuuli tosi kovin. Kun matkaa hostäidin autolle oli noin 50 metriä alkoi sataa kaatamalla. Mä verhosin vauvan Rosien pyyhkeellä ja Michael taisikin olla ainut joka selvisi edes vähän kuivana autolle. Me muut oltiin ihan läpimärkiä. Ja kun me päästiin autoon sisälle sade lakkasi kuin seinään. Tää on just niin tätä.

Keskiviikkona mulla oli kyllä rattaat kun lähdettiin vauvan kanssa hakemaan lapsia koulusta, mutta rattaiden sateensuoja oli jossain edelleen tuntemattomassa paikassa. Kun me päästiin ovesta ulos ja sain vauvan rattaisiin alkoi sataa kaatamalla ja kun päästiin pysäkille katoksen alle sade lakkasi. Koko bussimatkan aikana ei satanut tippaakaan. Sitten kun astuin ulos bussista ja lähdin kävelemään kohti koulua sade alkoi taas ja loppui juuri kun me päästiin koululle. Ja koko sinä aikana kun oltiin lasten kanssa sisällä ei satanut. Kun me päästiin ulos koulusta, sade alkoi taas ja koko matkan bussipysäkille satoi. Miten voin osua aina siihen aikaan pihalle kun sataa kaatamalla???

Jotain mun aivojen tämänhetkisestä koomasta taitaa kertoa se, että kirjoitin juuri kolme kappaletta säästä. Mutta joo. Mä odotan kesää. Odotan sitä, ettei tarvitse joka päivä hytistä kylmästä bussipysäkillä tai jättää mun ihana lukupaikka puistossa jäätymisen takia. Odotan sitä kun ei tarvitse joka päivä tapella lasten kanssa sukkien ja kenkien käytöstä. Ensi viikolla pitäisi olla vähän lämpimämpää parina päivänä, saattaa kohota vähän reiluun kahteenkymmeneen asteesseen. Hip hip hurraa. Tämä talvi ottaa päähän myös siinä mielessä, että mulla on vain kaksi villapaitaa ja yksi huppari. Ja villapaita tai huppari on kyllä ihan välttämättömyys. Mutta, oi ihana mutta. Mä vietän päiväni ahkerasti puklaavan vauvan kanssa eli hyvällä tuurilla yksi huppari/villapaita kestää puoli päivää. Ja nämä kolme vaatekappaletta farkkujen lisäksi on oikeastaan ainoat joita käytän joten pyykkiä ei hirveästi tule mutta aina on pulaa vaatteista.

Mun pitäisi ehkä lopettaa tämä turhanpäiväinen pölötys villapaidoista, puklusta ja sateesta ja keksiä jotain kehittävämpää tekemistä. Mä olen vihdoin ehtinyt tutustumaan Fremantlen kirjastoon, joten iso osa (=kaikki) mun vapaa-ajasta kuluu kirjoja ahmiessa. Nam.

Okei nyt oikeasti. Hyvää viikonlopun jatkoa ja niin edelleen plaaplaaplaa. Mä menen suihkuun ja nukkumaan (=lukemaan) että jaksan huomenna nousta ylös ja mennä tutkimaan paikkoja lisää (=seikkailla kirjaston hyllyjen välissä, koska tämänhetkisen kirjan luen loppuun tänä yönä tai huomenna aamulla).

Pakko vielä mainita, että mun huone on kahden vessan välissä. Tällä hetkellä toisesta kuuluu hillitöntä naurua, kun Patrick katsoo jotain ohjelmaa siellä. Meillä ei ole TV:tä (onneksi) ja lapset saavat katsoa ohjelmia vain viikonloppuisin aamulla ja illalla. Rosie menetti hölmöilystä koko lauantain ohjelmat ja myös sunnuntaiaamun, mutta nyt tietysti harmittaa ja kiukuttaa että Patrick saa katsoa. Joten Patrick lukittautuu vessaan katsomaan ettei Rosie voisi häiritä. Vessa on meillä aika yleinen paikka mennä jos haluaa tai tarvitsee hetken rauhaa. Välillä vauvan on vaikea keskittyä syömiseen tai pulloon kun isommat mölisee ympärillä joten me lukittaudutaan vessaan kun isommat mutustavat lounastaan pöydän ääressä ja johan alkaa sujua :D En mä ikinä ajatellut että päätyisin syöttämään vauvaa vessassa Australiassa. Mihin kaikkialle sitä voikaan päätyä kun uskaltaa vain lähteä...

Noniin okei nyt lopetan oikeasti heihei kiitos näkemiin kuulemisiin jonkin ennaltamääräämättömän ajan kuluttua.

Lapset löysivät kotilon. Pitkän ihmettelyn jälkeen pyysin lapsia kuskaamaan sen pihalle ja siitä eteenpäin joku on alkanut syömään meidän postia. Kaikista on vähintään kulma nakerrettu. Yhtenä päivänä löysin postilaatikosta kotilon. Mitämiksihäh?

Siihen sitten päätti simahtaa hattu silmillä. Huomatkaa mun upea kotitekoinen aurinkovarjo.

Kotilo osa 2.

Keskustassa on nyt heinäkuun ajan Winter Garden eli sikahintainen luistelukenttä jossa kaikki vain törmäilee ja roikkuu kiinni laidoissa ja alue josta saa ostaa ämpärillisen lunta hintaan 5 dollaria.

Löysin majakan.

Tämä heppu löytyi olohuoneen nurkasta vessapaperi ja pumpulipuikkokasan alta. Mä olin syöttämässä vauvaa kun kuulin Patrickin sanovan Rosielle että hae jotain myrkkyä vessan kaapista ja mielenkiinto kyllä heräsi. Kun P sanoi että olkkarissa on cockroach mä en ihan odottanut törmääväni mun pikkusormen kokoiseen kaveriin.

Tältä näyttää mun lukupuistossa. Ainut ongelma on että se ei ole ihan lähellä ja nyt on niiiiiiiiiiiiiiiiiiin kylmä hyrrrrrrrrr.

Mitä otsikoihin yleensä edes kuuluu kirjoittaa??

Moi taas pitkästä aikaa! Tai pitkästä ja pitkästä, vähän reilu kuukausi tai jotain...? Kesäkuussa mulla olisi vielä ollut aikaa ja jaksamista kirjoittaa, mutta nyt viimeinen reilu viikko on ollut todella kiireinen ja uuvuttava.

Kesäkuussa Annan vierailun jälkeen elämä sujui viikon ihan normaalisti, mutta kuun toisella viikolla hostperhe lähti ensin kolmeksi päiväksi koko koulun leirille, palasivat kotiin kahdeksi päiväksi ja lähtivät taas perjantaina lomaa viettämään ajelemalla asuntoautolla Länsi-Australian rannikkoa ylös. Ja mä sain viettää melkein kaksi viikkoa aikaa hiljaisuudesta ja omasta rauhasta nauttien. Mulla ei oikeastaan ole mitään tekosyytä, miksi en perheen loman aikana kirjoittanut teille mitään. En mä edes tiedä, mitä mä puuhailin ne kaksi viikkoa yksikseni. En laiskuuttani jaksanut käydä juuri missään kauppaa lukuunottamatta. Mä luin, luin, luin ja luin. Istuin kylvyssä kunnes olin ihan ryppyinen kuin kaksisataavuotias mummo. Keitin välillä vähän pastaa ja tuskailin liian painavan kattilan kanssa. Metsästin ruutupaperia tuloksetta. Kirjoitin jotain kummallista tarinaa inspiraation puuskassa englanniksi, koska suomeksi mikään ei vain kuulostanut luontevalta.

Ainiin, ja kyllähän mä vietin syntymäpäivääkin siinä jossain välissä. Ja mitäs mä tein... Menin junalla Perthiin ja kiertelin siellä päivän kaatosateessa :D Voi apua kun mun elämä kuulostaa tylsältä. Mutta mulle kelpaa, ei kai kellään muulla ole sanomista jos mä itse olen tyytyväinen. Sain perheeltä ihania lahjoja, ja aamulla pakettimies toi paketin Suomesta ja seuraavana päivänä kirjeboksissa oli toinen! Äitin ja isin lähettämässä pakettissa oli mm. mun lempi villasukat, joita olen nyt käyttänyt melkein joka päivä, ja salmiakkia <3 Ostin itselleni synttärimuffinsin, makuna banaani-karamelli, ja oli muuten hyvää! Musta on tainnut täällä tulla vähän banaanihullu. Mikään, missä on banaania, ei voi olla pahaa. Tänään aamulla mössäsin banaania puuronkin sekaan.

Juhannusviikonloppuna mä matkasin sunnuntaina Perthiin St. Georgen katedraaliin. Siellä oli joku eurooppalaistyyppinen keksitalven juhlajuttu ja lyhytmuotoinen kynttiläjumalanpalvelus. Hostäiti suositteli sitä mulle, joten päätin sitten mennä katsastamaan sen, että voisin sanoa tehneeni edes jotain koko loman aikana. Jumalanpalvelus oli kaunis, kun kaikilla oli omat pienet kynttilät (ja se kuoro, wow, olin sanaton, siltä kuoron kuuluisi aina kuulostaa!), rakennus oli kaunis ja kirkon jälkeen ulkona oli kaikenlaisia kojuja joissa oli erilaisia ruokia. Mä ostin hollantilaisia minipannukakkuja suolaisella karamellikastikkeella (parasta ikinä!) ja kuuman kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkilla (paras kaakao ikinä!) ja menin nautiskelemaan ruuastani sisälle kirkkoon. Siellä kirkossa soitti joku folk-bändi ja soittivat kyllä hyvin! Tien toisella puolella oli jännä rakennus, jonka seinä vaihtoi väriä. Ainut miinus-puoli oli kamala ilma eli kylmä, tuuli ja sade.

Pari päivää mun kirkkoreissusta perhe palasi kotiin ja arki palasi takaisin tutuille raiteille pariksi viikoksi. Mun loman hiljaisuuden ja seesteisyyden jälkeen kolmen vuorotellen ja yhtä aikaa kiljuvan lapsen paluu oli pieni shokki, mutta näin jälkikäteen, ja erityisesti tämän viikon jälkeen, se oli aika luksusta vielä.

Koska ajoitus on aina mun puolella (huomaa sarkasmi) hostäiti palasin tämän viikon maanataina töihin ja isommilla lapsilla alkoi samalla kahden viikon loma koulusta. Mulla oli ensimmäistä kertaa vielä rytmiä hakeva vauva koko päivän ja samalla kaksi vanhempaa lasta vahdittavana ja pidettävänä ruokittuna ja elossa. Ja tottahan toki, kaikki kun aina sujuu suunnitelmien mukaan, vauva oli aika känkkäränkkä, ei suostunut ottamaan multa tuttipulloa ja lopulta ei soseetkaan enää maistuneet. Vauvan kärttyisyys paljastui korvatulehdukseksi, toista kertaa reilun kuukauden sisään. Maanantai ja tiistai olivat ihan tuskaa ja illalla kaaduin puolikuolleena ja jo puoliunessa sänkyyn. Mutta keskiviikkona Patrick ja Rosie tiesivät jo, että mä en anna periksi kovin helposti, vaadin että aamupuuro syödään syöttämättä ennen kuin mä olen joutunut lämmitämään sen uudelleen kolmekymmentä kertaa ja että päivävaatteet puetaan päälle vaikka se olisi kuinka tylsää ja kyllästyttävää. Vauva ei vieläkään ottanut pulloa multa, joten hostäiti tuli lounastauolla ruokkimaan sen puolentoista tunnin huutokonsertin jälkeen.

Ja koska itseni toistaminen on mun mielipuuhaani, voin todeta uudelleen, kuinka ihanaa on, että ajoitus on mun puolella aina kaikissa tilanteissa. Omien sanojensa mukaan hostvanhemmat eivät juuri koskaan käy keskenänsä ulkona, mutta eiliseksi heillä oli liput jonkun koomikon esitykseen. Ja se tietysti tarkoitti sitä, että mulla oli kaikki kolme koko illan. Kun hostvanhemmat laittavat Patrickin ja Rosien yöunille, toinen pitelee aina Michaelia. Jos vain toinen vanhemmista on kotona, vauva tuodaan iltasatujen ajaksi mulle jos mä olen kotona. Joten odotin lievästi kauhulla lasten nukkumaanmenoa, kun mulla oli siinä se vauvakin. Kaikki kuitenkin sujui erinomaisesti. Patrick ja Rosie katsoivat muumeja pari jaksoa, tekivät reippaasti iltatoimet. Mä luin niille sadut, joista toisen jouduin keksimään itse, koska Rosie valitsi kirjan, jossa oli vain kuvia, ei tekstiä. Michael oli lähes koko ajan kiltisi sitterissään leikkimässä dinosauruksellaan ja osan ajasta pieni istui sylissä. Rosie kysyi, asuuko joulupukki oikeasti Suomessa ja molemmat olivat ihan silmät pyöreinä kun kerroin että mä olen nähnyt joulupukin ja istunut sen sylissä. Kun mä sanoin, että mä en muista antaneeni pukille mitään syötävää, Patrick kysyi, että annoinko mä sitten pukin poroille porkkanoita. Sitten Rosie pyysi, että laulaisin sen laulun, mitä laulan Michaelille kun se on levoton tai hermostuu syömiseen. Ainut ongelma oli, että mä laulan Michaelille noin kymmentä eri laulua, joten sain laulaa melkein koko repertuaarin läpi ennen kuin lauloin sen minkä Rosie halusi. Tenavat kävivät kiltisti nukkumaan, onneksi, koska siinä kohtaa vauva alkoi hermostua.

Ja nyt tulee mun viikon kohokohta, rumpujen päristelyä, MICHAEL OTTI MULTA PULLON!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Mä olin niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin sanoinkuvaamattoman onnellinen, kun se vauva todella lyhyen taistelun jälkeen otti sen pullon. Olisin tanssinut jonkun voitontanssin, mutta en halunnut häiritä vauvaa kun pelkäsin, että se havahtuu ja aloittaa taas huutamisen. Aika pian sen jälkeen vauvakin meni unten maille ja heräsi vasta kun vanhemmat tulivat kotiin.

Tänään mä olen ollut aivan uskomattoman väsynyt, olisin voinut päivällä torkahtaa useammankin kerran ja mä haukottelen ihan lakkaamatta. Vielä kaksi tuntia, ja sitten mä voin sulkeutua huoneeseeni nukkumaan. Vaikka todennäköisesti olen siihen mennessä jostain saanut energiaa ja hillun hereillä vielä puolen yön jälkeenkin, niin kuin perjantaiyönä.

Enää yksi viikko, neljä tai viisi päivää lasten lomaa ja sitten mulla on vain pelkkä vauva päivät. Ensi viikon pitäisi kaiken järjen mukaan sujua paremmin, jos vauva kerran jopa suostuu ottamaan pullon multa ja ollaan kaikki vähän päästy rytmiin.

Mitäs vielä... Ainiinjoo. Mä olin viikko sitten Perthissä tapaamassa muita au paireja! Meitä oli varmaan kaksikymmentä. Saksasta, Ranskasta, Italiasta, Kanadasta, Englannista, Etelä-Koresta ja Balilta ainakin. Tarkoitus oli mennä piknikille King's Parkiin, mutta sateen takia löydettiinkin tiemme johonkin kahvilaan/baariin hengailemaan ja juttelemaan. Mä juttelin enimmäkseen yhden saksalaisen ja kanadalaisen kanssa. Molemmat tosi mukavia tyttöjä. Facebookissa on sellainen ryhmä, jossa on varmaan pari tuhatta aupairia tässä Perthin alueella ja siellä ihmiset ilmoittelevat jos aikovat tehdä jotain ja haluavat seuraa.

Argh kun tästä tekstistä on taas tullut pitkä. Koittakaa kestää. Ja hei, jos kenelläkään on mitään ideaa, mistä voisin kirjoittaa niin kertokaa ihmeessä! Koska asiahan on niin, että tämä elämä täällä on mun arkea. Myönnän että mun arki näyttää varmasti hyvin erilaiselta kuin kaksikymppisten (apua oon vanha koska tää tapahtui?) siellä Suomessa, mutta mulle tää on arkea ja tuntuu hassulta viikosta toiseen selittää kun asiat kuitenkin menevät aika pitkälti saman kaavan mukaan ja mä en mitään kovin kummallista yleensä vapaa-ajallakaan tee. Joten kertokaa te, mitä haluatte. Enemmän kuvia? Havaintoja kulttuurieroista? Mitähäh?

Ja nyt sitten niitä kuvia. Vähän.

Löysin uuden rannan, South Beach, ja ei varmaan ole vaikea arvata että mun oli pakko kuvata auringonlaskua ja vielä kiusata teitäkin mun miljoonilla auringonlaskukuvilla...

Ei varmaan enää ole kenellekään epäselvää, että mä rakastan auringonlaskua.

Kirkosta.

Parasta ikinä.

Väriä vaihtava talo.

Yksi mun lemppari tyypeistä! Ja on muuten jo paljon isompi vaikka ei tuosta ole kuin reilu viikko.

Otettiin Rosien kanssa selfie kun Patrick juoksi kameraa karkuun :D

Keinu, jonka takia mä vielä joku päivä joudun viemään jonkun ensiapuun.

Oonko vähän paras kun ratkaisin rubikin kuution? Kolme tuntia taukoamatonta työtä.

Moomins! Ja muumien englanninkieliset äänet on muuten jotain ihan kamalaa...

Nauttikaa te siellä kesästä, mä palelen täällä talvessa (viisitoista astetta päivällä, yöllä voi tippua alle viiteen, kalikali). Ja ei muuten ole yön lämpötilat kivoja, kun talojen eristys on olematon. Luin jonkun artikkelin että Australiassa kuolee useampi ihminen kylmyyteen kuin Ruotsissa :DDDDDD

Okei nyt mä lopetan tän höpöttämisen ja koitan keksiä jonkun tavan lämmittää mun sormet kun kirjoitin ulkona. Ehkä mä laitan mun toiset villasukat käsiin...?