Merta, uusia ruokia ja elämästä nauttimista

Vihdoin löysin aikaa/motivaatiota/energiaa/jotain kirjoittaa mun kuulumisia. Kaikki varmaan jo tietää, miten mun lennot sujui, joten siitä ei varmaan tarvitse erikseen kirjoittaa jotain suurta sepustusta. Mun 26 tunnin lentokoneessa ja lentokentillä oleilun voisi lyhyesti kuvailla näin: Eka lento Helsinki-Frankfurt sujui odotusten mukaan, odottelin Frankfurtissa neljä tuntia seuraavaa lentoa, lento Frankurt-Singapore lähti myöhässä, joten myöhästyin jatkalennolta, sain Singaporessa uuden lennon ja reilun tunnin odottelun ja loistavan palvelun jälkeen pääsin jatkamaan Perthiin. Siinä se. Ruoka oli hyvää, nukuttua sain pari hassua tuntia. Missään kohtaa mulla ei ole kyllä ollut mitenkään erityisesti mitään aikaeroväsymystä.

Viimeiset pari viikkoa mä olen yrittänyt sopeutua hostperheen rytmiin ja tutustua enemmän Fremantlen kaupunkiin. Vajaan kolmen viikon perusteella en voi sanoa muuta kuin että olen totaalisen rakastunut tähän kaupunkiin, Australian luontoon ja yksinkertaisesti kaikkeen mun ympärillä. Säät ovat olleet ihan mukavia, yhtenä viikonloppuna satoi kaatamalla ja olo oli talossa sisällä kuin teltassa, sillä seinät ja ikkunat ovat täällä ihan pahvia. Tai paperia. Päivisin yleensä paistaa aurinko ja on noin 20°C lämmintä. Iltaisin ja aamulla huomaa kyllä että on talvi, ja villasukille on ollut käyttöä.

Mä olen kokeillut uusia ruokia, joita en olisi ikinä kuvitellukaan maistavani Suomessa, ja olen jopa tykännyt kaikesta! Ruokalistalla on ollut mm. intialaista, thai-ruokaa, sushia ja oliiveja. Yksi vaikeimmista sopeutumisen paikoista on ollut se, ettei täällä syödä lämmintä lounasta. Lounaaksi syödään lähinnä leipää, leipää ja leipää. Joskus päällä on salamia, joskus papuja. Aamupalaksi mä syön täällä kaurapuuroa hunajalla, kanelilla, rusinoilla tai omenapaloilla ja macadamia-pähkinöillä. Nam. Mä en tiedä voiko puurosta saada enää parempaa. Päivällistä me syödään puoli kuuden paikkella. Lähes joka päivä päivällisen jälkeen on sellainen olo, että mä haluan salaattia. Jotain muuta vihreää kuin pinaattia piirakan välissä tai yrttejä lihapullissa. Okei, tänään meillä oli "salaattia" päivällisellä. Tämä "salaatti" ei kyllä täyttänyt mun rehujen kaipuuta, sillä ainoat oikeasti salaattiin kuuluvat ainesosat olivat tomaatti ja sipuli. Ja ne muodostivat yhteensä noin 5% koko salaatista. Loput oli kananmunaa ja majoneesia. Eli ei se mikään salaatti ollut. Nyyh.

Kai mä olen nyt tarpeeksi jauhanut ruuasta? Yhteenvetona voisi sanoa, että kaikki on ollut hyvää, mutta rehuja on ikävä.

No niin. Mitäs muuta mulle kuuluu kuin ruokaa...?

Nämä lapset on aivan valloittavia. Patrick on jo tottunut mun läsnäoloon ja uskaltaa tulla halimaan muakin. Ja Patrick todellakin tulee halaamaan. Samoin Rosie, mutta hänellä ei alusta alkaenkaan ollut mitään ongelmaa tulla halimaan mua. Joku päivä viime viikolla me maattiin kaikki päällekkäin trampoliinilla. Patrick ja Rosie kilpaili siitä, kumpi saa halia enemmän. Myöhemmin auringon jo laskettua mä istuin aidalla, kun lapset leikki vielä hetken pihalla ennen päivällistä, ja Patrick kiipesi mun syliin juttelemaan tähdistä. Rosie oli silloin muualla ja Patrick ihan silmin nähden nautti mun täydestä huomiosta. Me ollaan lasten kanssa maalattu, piirretty, leikitty ulkona ja luettu. Nämä lapsoset ovat todella helppoja, keksivät aina itse jotain viihdykettä ja leikkivät aika nätisti keskenään. Ja silloin kun riitaa tulee, he osaavat selvittää ne itse. Eli mä käytännössä lähinnä istun jossain lähettyvillä viihdyttämässä Michaelia ja katsomassa ettei kukaan putoa puusta tai pyöräile autotielle. Michael on oikea jättiläisvauva. Se ipana painaa jotain kymmenen kiloa kai. Ja käyttää taaperovaippoja. Ja on neljä kuukautta vanha. Michaelin vanhempien ja mun käsien ja selän onneksi pikku heppu viihtyy lattialla hyvin.

Mulla on illat ja viikonloput vapaata, usein myös joku päivä viikolla. Vapaapäivinä mä lähinnä seikkailen kävellen tai bussilla Fremantlen keskustaan tai vain käppäilen tässä talon lähettyvillä. Mun seikkailujen perusteella olen aivan totaalisen rakastunut tähän kaupunkiin. Kaikkialla on melkein hämmentävän siistiä, myös yleisissä vessoissa. Talot ovat kivannäköisiä ja ihmiset hymyilee ventovieraille. Kun mä viime lauantaina kävelin keskustassa, mulle tuli mieleen, kuinka hyvälle tuulelle siellä tulee ihan väkisin. Jostain kuuluu tosi taidokkaan katusoittajan musisointia, jossain joku nauraa, linnut rääkyvät ja jos oikein tarkaan keskittyy, välillä pystyy kuulemaan meren pauhinan. Ei siellä voi kulkea naama mutrulla.

Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaa, mun viikkojen kohokohtia on ne kerrat, kun saan vain kulkea ympäriinsä ja lopulta päätyä rannalle istumaan, lukemaan, katsomaan maisemia ja kuuntelemaan aaltojen kohinaa ja lokkien kirkumista. Siinä hienossa hiekassa meren rannalla istuessa mieli lepää, akut latautuvat ja kaikki tuntuu olevan täydellisesti kohdallaan. Ja auringonlasku rannalla on jotain upeaa, sitä tunnelmaa ei pysty kameralla tallentamaan, se täytyy itse kokea. Mä voisin jauhaa mun rakkaudesta mereen koko vuoden enkä siltikään saisi kuvailtua edes murto-osaa siitä, miltä tuntuu istua siellä ja vain olla ja antaa ajatusten kulkea omia reittejään. Sitä ei pysty sanoilla tai edes kuvilla ilmaisemaan.

Tänään mulla oli lasten koulupäivän ajan vapaata ja hostäiti vei mut Cottesloeen, joka on Perthin länsipuolella, ihan rannan tuntumassa. Mä seikkailin ensin reittini kauppaan hakemaan lounasta, eli jogurttia, hedelmäsalaattia, pähkinöitä, nallekarkkeja ja baklavaa. Sieltä palasin samaa reittiä takaisin rannalle. Sitä rantaa ei voi sanoin kuvailla. Kirkkaan sinistä merta niin pitkälle kuin näkee ja ympärillä hienoa vaaleaa hiekkaa ja simpukankuoria. Ja ne aallot olivat näyttäviä. Ei välttämättä kovin isoja Australian mittapuulla, mutta mun kokemukset aalloista on lähinnä Turun saaristosta, joten mun silmiin ne olivat upeita. Siellä mä vain istuskelin rannalla, katselin, kun aallot löivät rantaan, luin ja nautin lounaastani. Ei kai päivältä muuta voi enää toivoa?

Huomenna mä vien lapset kouluun aamulla ysiksi, hengailen keskustassa kolmeen asti, haen lapset koulusta, vien ne hetkeksi puistoon ja sitten kotiin. Mä olen aiemminkin vienyt Patrickin kouluun, mutta en Rosieta ikinä, joten saa nähdä miten sujuu kun on molemmat vietävänä. Täällä on joku juttu, että kolmen kuukauden välein joku tulee tarkistamaan kaikki vuokralla olevat talot, ja sen takia mä lähden evakkoon koko päiväksi. Varmaan löydän itseni taas rannalta, syön ehkä sushia lounaaksi ja nautin olostani.

Nyt mä annan kuvien kertoa, miltä mun uusi ympäristö näyttää. Suurin osa on otettu puhelimella, joten laatu ei ole kovinkaan kummoinen, mutta kuvia ne silti on.

Joku kirkko jossain päin Fremantlea

Fremantlen kaupungintalon torni

Keskustassa oli joku näyttely, jossa oli paljon vanhoja autoja ja sellaista. Tämä kyseinen vehje puhisi kovaan ääneen ja vauva sai sätkyn.

Bathers beach

Lasten omaa hauskaa, ehkä onnistunein kuva mitä mulla niistä on :D

Perthissä liian korkeiden talojen keskellä

Swan river

Bathers beach hetkeä ennen vesisadetta. Kastuin 300 m matkalla bussipysäkiltä kotiin.

Auringonlasku Bathers beachilla

Bathers beach

Cottesloe beach

Pieniä aaltoja Cottesloessa

Simppuja!

Uusi naapuri, noin peukalonpään kokoinen kaveri. Vaaraton mutta ruma.

Kuten kuvista ehkä voi päätellä, mä olen tosiaan viettänyt paljon aikaa Bathers beachilla. Sinne on joku vajaa viisi kilometriä täältä kotoa, bussilla kymmenen minuuttia.

Mä palailen taas joku kaunis tai ei-niin-kaunis päivä kuulumisten ja kuvien kera, siihen asti heihei!

Heipä hei!

Terveisiä täältä maapallon toiselta puolelta, tarkemmin Länsi-Australian East Fremantlesta, jossa meikäläinen nykyisin asustaa. Tämä ensimmäinen postaus saattaa jäädä aika lyhyeksi sisältäen vain jotain satunnaista höpinää ja tarinan mun matkan takana. Itse lentomatkasta ja mun ensimmäisistä päivistä perheessä tulee vielä erilliset postaukset tai jotain. Saa nähdä. Noiden jälkeen uusia kuulumisia tulee silloin kun siltä tuntuu, ei siis mitenkään erityisen säännöllisesti.

Tähän mun täytyy varmaan vähän selventää kaikille teille uteliaille ystäville, sukulaisille ja koiran kummin kaiman kampaajan lemmikkimarsun kameliystävän ratsastajille vähän tämän mun kuulumis-blogin nimen historiasta.

Äiti (<3) antoi mun toista välivuotta varten vaihtoehtoja siihen, miten voisin aikani viettää. Vaihtoehdot olivat suunnilleen jotain tällaista: tee töitä, opiskele tai tee jotain muuta. Mä sitten valitsin vaihtoehdon "jotain muuta" ja tämä blogiviritelmä kertoo mun ajasta tekemässä sitä jotain muuta eli mun tapauksessa ainakin tällä hetkellä au pair-elämää Ausseissa.

Mä olen tosi huono tällaisissa kummallisissa aloitusjutuissa, ei niissä ole ikinä mitään päätä eikä häntää. Mutta siis, miten mä pääsyin Australiaan taitaa olla seuraava kysymys.  Mä tein maaliskuun puolessa välissä ihan hetken mielijohteesta profiilin aupair-world -sivustolle, missä perheet ja aupairit kohtaavat. Alkuperäinen suunnitelma oli etsiä perhettä Briteistä tai Irlannista. Yhdessä kohdassa kysyttiin kohdemaita ja mä tietysti luin kysymyksen vain puoleenväliin asti ja ymmärsin väärin. Ohjeena oli, että saa valita max kolme maata ja kun mä skippasin pari merkittävää sanaa, ajattelin että täytyy valita kolme maata. Laitoin sitten Aussit vaihtoehdoksi, vaikka heti ajattelin etten kyllä sinne halua, se on liian kaukana.

Perheiden profiileja selatessani mä kuitenkin törmäsin juuri tähän perheeseen ja niiden profiili teki muhun heti ison vaikutuksen. Parin viestin jälkeen sovittiin skype-treffit ja molemmat oltiin sitä mieltä että kemiat natsaa yhteen hyvin. Profiilin tekemisestä perheen löytämiseen ja lentojen varaamiseen meni aikaa noin pari viikkoa, joten kaikki oikeasti tapahtui todella nopeasti. Sitten ei ollutkaan enää muuta tehtävää kuin lentojen varaaminen, uuden passin ja viisumin hankkiminen.

Mun host-perheeseen kuuluu äti, isä ja kolme lasta. Tullaan kaikki tosi hyvin toimeen, ainakin mitä voin näiden parin päivän perusteella sanoa. Vanhin lapsi, Patrick on kuusivuotias, ystävällinen, syvällinen ja hauska, joskin aika varautunut ja välillä hyvin ujo. Keskimmäinen on 4,5-vuotias Rosie, todella sosiaalinen, avoin ja valloittava persoona. Rosiella on välillä todella hölmöt jutut ja välillä neidille tulee harmi kun kaikki ei mene niin kuin arvon lady haluaisi. Rosie on kuitenkin 99% ajasta iloinen ja positiivinen. Harmit unohtuvat yhtä nopeasti kuin ne tulevatkin. Nuorin tenava on vasta melkein 4 kk ikäinen Michael. Michael on ihan uskomattoman helppo vauva. Päivisin Michael on todella hymyilevä ja naureskelee kaikelle. Häntä on helppo miellyttää ja käytännössä pikku heppu on tyytyväinen niin kauan kun saa olla mukana toiminnassa vaikka vain sivustakatsojana.

Tämä paikka, jossa mun host-perhe asuu on todella ihana. Tässä alueella on lähinnä pelkkiä omakotitaloja. Bussi Fremantlen keskustaan kulkee parin sadan metrin päästä. Kaikkialla on isoja puita, joita en osaa kuvailla muuten kuin että ne ovat jotain ihan muuta kuin Suomessa. Hämmentävintä ympäristössä on varmaan väärään suuntaan kulkevat autot. Seikkailin tänään sunnuntaina Fremantlen keskustassa ja meni kyllä oma aikansa ennen kuin oppi katsomaan oikeaan suuntaan suojatiellä. Talot ovat ihan erinäköisiä kuin Suomessa. Ehkä helpointa olisi sanoa, että mä en ole vielä onnistunut löytämään täältä asiaa joka olisi samalla tavalla kuin Suomessa. Meillä kasvaa pihalla sitruunapuu ja kaikkia hienoja kukkia. Ja joku palmua muistuttava  myös. Ei tule ihan joka päivä Suomessa vastaan.

Mun kotikadun risteys bussipysäkiltä

Pihan sitruunapuu

Lyhytsanainenhan mä en osaa olla joten nyt tämän pidemmittä puheitta mä lopetan tämän rustaamisen ja valmistaudun unten maille flunssanpoikasta parantelemaan. Kysyä saa jos siltä tuntuu!